Milka ihmemaassa

Saisi tuo vekara kääntyä oikein päin, ettei tarvitse ryhtyä toimenpiteisiin.

Mitäs tässä. Olen laittanut hoitopöytää ja tehnyt listaa hankinnoista. Ei niitä paljon ole; vaippoja ja pari tuttia. Kaivoin anoppilan vintiltä säkillisen vanhoja vauvanvaatteita, joita olen pari päivää pessyt ja lajitellut. Niissä oli hiirenkakkaa ja villaa, mutta niistä tuli tosi hyviä, kun eivät olleet päässeet homehtumaan. Mahtavia värejä ja materiaaleja. Osa piti laittaa roskiin, osa kannattaa vielä korjata.

Uudella uunilla tuli tosi hyvää puolukkapiirakkaa, astianpesukonetta ei olla vielä käytetty. Ihan luksusta tuollaiset upouudet kodinkoneet. Niin puhtaita ja nättejä, ihan nauttii ruuanlaitosta. En kyllä tiedä, mikä vika tuolla on, kun uudestakin uunista pimahti heti valo. Pitää ottaa selvää.

Väsyttää kauheasti, pitäisi malttaa maata päivällä. Tuntuu vain, että touhua olisi niin paljon, ja sitten jos sitä ei ole, niin ei tiedä, miten päin olisi. Vielä kymmenen viikkoa, enintään. Jos saisi tuon yläkerran (taas minä siitä paasaan) kuntoon, niin voisin vielä pitää kirpputoripöytää ennen kuin vauva tulee. En taida mitenkään ehtiä kaikkea, aika loppuu. Täytyy ottaa viikonloppuna itseä niskasta kiinni ja repiä vaikka ne tapetit, jos Miio suo.

Kun pitää pitkän tauon, ei tiedä, mitä kirjoittaa. Sitten kirjoitan tietenkin odotuksesta. Kävin sokerirasitustestissä, mikä oli sinänsä aika turhauttavaa, koska ei olisi ollut mitään tarvetta käydä. Täällä on sellainen käytäntö, että jos painoindeksi on vähänkään yli sen normaalin, mitä se nyt on, niin täytyy käydä rasituksessa. Ihan sama, olisiko siellä käynyt puolitoista vuotta sitten tai näkyykö pissassa mitään. Siellä piti juoda hapokas sokerilitku ja istua kaksi tuntia paikoillaan, kuunnella päivystyspappojen jorinoita ja koittaa keksiä tekemistä. Mutta sain luettua Ville Rannan Kajaanin! Suosittelen; siinä oli inhimillisyyttä, tunnelmaa ja vakavuutta.

Vielä melkein kolme kuukautta aikaa jäljellä, jos masuasukki pitää pintansa. Kaikkea pitäisi ehtiä vielä tehdä periaatteella ”kun sitten ei kuitenkaan vähään aikaan pysty”. Päällimmäisenä tuo simpuran yläkerta (terveiset Annille), jonka kyllä saimme aloitettua, mutta ei pitkälle pötkitty. Pitäisi saada vielä ainakin toinen viikonloppu urakoitua porukalla. Toinen asia, haluaisin jo sen laatikollisen hoitopöydän Nikon työkaverilta, jotta voisin laittaa sen valmiiksi. Taas tällaista pesänrakennus-turvallisuushommaa. Tänään katselin Miion vanhoja vaatteita läpi ja otin sieltä erilleen ne kaikkein pienimmät. Portitkin pitäisi saada portaisiin laitettua, ettei tuon villikon tarvitsisi kolistella sieltä alas. Kelan tuet haettua ymsyms. Nyt piti aloittaa jo rautakuuri, oli hemoglobiini tippunut sataanneljääntoista, mikä ei kyllä olisi vielä mitään, jos lähtötilanne ei olisi ollut 144. Tabletit maistuvat pahalle ja paska on sysimustaa tervaa. Noo, limpparilla alas.

Muuten on kyllä raskaus mennyt ihan loistavasti. Tosi pieniä valituksenaiheita, kuten joo, vähänhän tuo jo selän päälle ottaa. Eipä oikeastaan muuta. Ehkä sitä ensimmäisellä kerralla oli herkempi näille asioille. Mitään kiirettä ei ole, ainakin vielä tuntuu siltä. Nyt nautitaan tästä.

Teimme muutamia alkuvuoden lupauksia, lähinnä elämäntapoja koskien. Saa nähdä, kuinka kauan ne pitävät. Oli paino taas neuvolassa noussut sen verran, että pakko edes yrittää tehdä jotakin, vaikka tuntuu, että sitä painoa tulee, tekisi mitä. Menen piiloon.

Nyt on kunnon paukkupakkaset ja varsinainen pääkallokeli (tiellä lojui tänään hupaisasti musta pääkallokarkki). En todellakaan uskalla ajaa pyörällä, kun on maha edessä ja Miio takana ja sairaan sileät renkaat. Liukastun mieluummin kävellen. Toissapäivänä jäätyi ensimmäistä kertaa räkä nenään ja merenjää kuulemma kestää jo. Jospa sitä pääsisi vielä tänä talvena Taskuun, on minunkin toiveeni.

Jostakin pitäisi aloittaa. Ultrassa käytiin, sukupuoli melko varmasti tiedossa, mutta ei kerrota. Pikkuveljelle lipsahti ihan täysin vahingossa ja sen jälkeen on saanut olla tosi varovainen, ettei puhu tulokkaasta nimellä, kuten kotona. Kovasti se potkii, näkyy jo uloskin. Potki sitä ultrakameraa, että jalkaterä tuli hauskasti kohti ja sitten tärähteli. Kasvotkin näkyivät hienosti edestä, vaikka oli siis ihan tavallinen ultra, eikä 3d. Itsekin on oppinut katsomaan sitä kuvaa, että erottaa, missä mitäkin on.

Voisin ostaa joulukalenterin sen takia, että voisin odottaa Helsingin-reissua. Mutta sovimme, että olemme karkinostolakossa reissuun asti, koska on tullut herkuteltua niin paljon ja masentaa, kun on lehmä ja paino nousee. Tein tänään kuitenkin lievennykseksi Daim-kakkua.

Mitäs sitä muuta. Sain puutöissä vielä yhden lelun tehtyä ennen joulutaukoa. Siitä tuli kiva, tässä kuva ja Kaunosieluissa pari lisää.

Odotan niin sitä reissua. Tarvitsen poispääsyä näistä ympyröistä hetkeksi. Olisi kuitenkin hyvä saada jotakin tehtyä tuolla yläkerrassa ennen lähtöä, olemmekin houkutelleet pahaa-aavistamattomia sukulaisia yökylään. Tervetuloa vaan! Nyt on toisaalta ollut virtakausi, toisaalta ankea kausi. Paljon olen saanut pois pieniä rästissä olevia hanttihommia, mutta kavereita olen kaivannut. Tukea, läheisyyttä.

Mahassa on taas levotonta. Nukkumaan!

Huh, enää tämä yksi yksinäinen yö tällä viikolla. On orpoa, kun sängyssä ei ole aamulla kolmea ihmistä.

Toisaalta olen voinut tehdä kivojakin asioita ja minulla on muutama suloinen kaveri, eli en alistu valittamaan. Sitä paitsi pääsemme jo huomenna lähtemään Kalajoelle, missä voimme viettää perheenä rauhassa koko viikonlopun. Ja Veerakin tulee huomenna aamuteelle! Elämä hymyilee. Vielä lisäksi se, että näin hieman alle neljän kuukauden raskauden jälkeen alkaa taas olla voimaa ja virtaa touhuilla vaikka mitä. Kunhan saa nukkua ne yhdet päiväunet Miion kanssa.

Tänään tuli hyvin moni ihminen taputtelemaan mahaa ja kyselemään, onko siellä toinen tulossa. Eli nyt sen vissiin virallisesti huomaa. Syön sipsiä ja lihon vielä vähän lisää. Yksi odotukseen liittyvä vaiva muistutti tänään olemassaolostaan: närästys. Mutta se on pientä se tähän kaikkeen ihanuuteen verrattuna. Potkut tuntuvat jo todella selvästi! Nyt vielä vähän mässyä silläkin uhalla, että näkisin painajaisia.

Jänskättää yhden kaverin puolesta, että onnistuuko. Olishan se mahtavaa!

Siellä se on. Pää ylhäällä, valkoinen viiva on selkäranka. Pylly on alhaalla ja jalka koukussa. Ihan kuin silmät ja nenäkin näkyisivät. Laskettu aika on maaliskuun viimeinen, saa nähdä syntyykö aprillipäivänä.

Ilouutisemme on synnyttänyt monenlaisia reaktioita.

1. Syvä hiljaisuus, joka myöhemmin selitettiin pyörtymisaikeeksi. Ilo tuli vasta sitten, kun oli vakuuteltu, että lapsi on haluttu ja yritetty.
2. ”Ei kai”, epäuskoinen hörähdys. Ajatteli, että siinä on niin paljon työtä.
3. ”Eeeeeiii”, pitkä hiljaisuus. ”No, se on jokaisen perheen oma asia.”
4. Irvistelyä, jota en osannut tulkita.
5. Kanssailoisuutta, onnitteluja, halauksia, ”tätä olin jo odottanutkin” sekä muuta kivaa.

Listan ensimmäiset pistävät miettimään, että mitä ihmettä, olemmeko a) jotenkin ylirasittuneita, että toinen lapsi olisi aivan liikaa b) vastuuttomia ja huonoja vanhempia, joiden sukukalleudet pitäisi poistaa tai c) jotenkin epäonnistuneet Miion kanssa? Jospa ne kuitenkin pohjautuisivat siihen, ettei osata olla iloisia toisten onnesta, kun pohjataan omiin kokemuksiin. Minusta lapsen saaminen on paremminkin automaattisesti iloinen kuin ikävä asia, ja kyllähän sen kertojan äänestä kuulee, onko lapsi toivottu vai ei. Suunnittelematonkin voi muuttua erittäin toivotuksi siinä yhdeksän kuukauden aikana, senhän me tiedämme. Reaktioista saa sellaisen kuvan, että väistämättä tulee jokin menemään pieleen, joten iloa pitää toppuutella. Ihan kuin emme itse osaisi sitä aavistaa, että raskasta tulee varmasti olemaan. Miksei voisi keskittyä iloon? Lapset ovat kaiken vaivan arvoisia. Ja tätä lasta on todellakin yritetty.

Lisäksi on enemmän sääntö kuin poikkeus, että ensimmäisillä lapsilla on se pari vuotta ikäeroa. Miiolla ja tulokkaalla on juuri saman verran ikäeroa kuin minulla ja veljelläni. Tästä erosta minulla on tiedossa vain positiivisia esimerkkejä, että hyvin on tultu toimeen ja on oltu kaveria toiselle. Onneksi on myös useita noita 5. kohdan ihmisiä jakamassa onneamme.

Maha on isompi kuin viikkoihin nähden pitäisi olla. Turvotus kuuluu tietenkin asiaan ja sekin lohduttaa, että toinen lapsi näkyy kuulemma aikaisemmin kuin ensimmäinen (ja kolmas vielä aikaisemmin). Ensimmäinen näkyy, kun haluaa ja toinen näkyy, vaikkei haluaisikaan.

Niko teki tosi hämärän musiikkilöydön ja kertoo siitä blogissaan. Kunhan saamme aikaiseksi, laitamme seinähyllyn ja siihen levypinoja, jotka kategorisoimme itse. Uusin levy pääsee ehdottomasti kategoriaan hämyt. Niin ja otsikko on niitä aforismeja, joista Niko puhui. Kiirettä pitää, tässä kuussa ei ole aikaa mihinkään ylimääräiseen. Nyt nukkumaan, että saa herätä taas monta kertaa pissalle (yksi odotuksen riemuista). Kauniita unia.

Sisälläni kasvaa sentin mittainen sydämellinen olento.