Milka ihmemaassa

Otin kissoilta kaulukset pois, mikä johti nautinnolliseen kaulan rapsutteluun ja pitkälliseen itsensä nuoleskeluun. Hyvin ovat kattikullat parantuneet. Ensi viikolla on Viivin vuoro, se onkin vähän isompi operaatio.

Ukko on taas sairaana. Virus ilmeisesti kiertää ja kiertää siinä koko ajan. Hammasharjat vaihtoon ja jogurttia suuhun. Laitoin kakun uuniin, mistä tulikin mieleeni, että käyttämissäni vapaan kanan munissa oli kiinni paskaa ja höyheniä. Iloista.

Lauantaina olisi ollut edessä tuskallinen matonpesupäivä, ellei olisi käynyt satumaisen hyvä tuuri. Äiti kouluttautuu laitossiivoojaksi ja siellä sattuu olemaan tällä viikolla matonpesuviikko. Lisäksi matoista on uupelo. Niinpä äitini käy kohta hakemassa kaikki mattomme sinne pestäviksi. Ahh.

Harmittaa, kun ei tullut otettua uuden kotimme makuuhuoneista kuvia ennen kuin revimme seinät ja tapetit. Olisi saanut hauskoja / perinteisiä / tylsiä ennen – jälkeen -kuvia. No, ei auta kuin ottaa kuvat nyt ja muistaa muista huoneista aikaisemmin. Eilen kävimme omassa saunassa (Niko kertoikin jo) ja tyhjensimme yläkerran turhasta romusta uudistuskuntoon.

Olen hyvin, hyvin surullinen yhdestä eilen selvinneestä asiasta. Koetan jatkuvasti touhuta jotakin, ettei se olisi koko ajan mielessä. Olen kyllä jo tavallaan käsitellyt sen (järkeillyt / etsinyt hyviä puolia), mutta tuntuu vieläkin pahalta. Pyrkii masentamaan. Minulla oli liikaa odotuksia ja nyt olen pettynyt, that´s it. Itkettää.

Tänään koitti se kurja päivä, kun kissoilta vietiin vehkeet.

Oli ensinnäkin ihan hirveä työ saada kissat lähtemään. Luna oli koko päivän ihan raivona, koska se ei saanut syödä ja kuten tiedämme, näläkänen kissa on kiukkunen / se rentoutuu vasta ku ruokit sen. Kuu sai kaivettua kaappiin piilotetun ruokakupinkin ulos – kahvinkeittimen päällä ihanaa lötkölihaa. Sitten se esitti marttyyria ja meni nuolemaan eilistä paistinpannua. Mourusi ja sähisi ja istui kaapin päällä häntä paksuna. Into sen sijaan oli suht normaali, kunnes lähdön hetki koitti. Ensin oli tarkoitus laittaa mirrit samaan kantokoppaan, mutta en uskaltanut, koska Lunkku oli niin vihainen. Voi surkeus, piti laittaa pikkukissa lähes väkivalloin kassiin ja vetoketju hampailla kiinni. Oli ihan eläinrääkkääjä olo. Sitä se taisi olla, koska Into-parka oli perille päästyämme ihan sokissa. Sillä oli tullut pissat ja kakat ja karvoja oli tuppoina ja sydän jyskytti. Ihan kamalaa. Luna oli jo rauhoittunut (sehän on tottunut kulkemaan kantokopassa), joten setä pisti piikin ensin mustaan kissaan. Emo suuttui, piti tökätä kahdesti.

Minulle sanottiin hienovaraisesti, että voin lähteä käymään happihyppelyllä tai kanttiinissa ja tulla reilun puolen tunnin päästä takaisin. En tiedä, olisinko halunnut jäädä katsomaan. Toisaalta, kun palasin hetken päästä hakemaan unohtuneita pyöränavaimia ja näin pienen pötkylän ketarat ojossa leikkauspöydällä, lähdin hyvin äkkiä livohkaan.

Saavuttuani sähkölaitokselta (jonne vein kopion kauppakirjasta) kumpikin kisuli rötkötti lähtövalmiina sievästi peitteeseen käärittynä. Nyt ne sai laittaa samaan koppaan. Enpä muuten koskaan ole nähnyt tyttöjäni niin rauhallisina. Maksu, koiralle aika ja kotiin.

Luna on jo herännyt. Kyllähän se oksenteli. Pyyhin Innon pyllystä vähän töhkää, se nukkuu vielä. Huvitti vähän, kun möhköpöhkö siinä hoiperteli, niin Niko sanoitti: ”Montako mä oikein otin? Oliko mulla ees hauskaa? Oliko siellä miehiä?” Nyt Intokin lähti liikenteeseen. Jalat ei kanna ja kaulus haittaa, rassut. Pitää varmaan laittaa Viivillekin kaulukset, ettei se mene härppimään noita. Menee viikko, että paranevat. Vasemman käsivarteni verinaarmuissa vähemmän.

Kai me tehtiin oikein. Kiitos mummulle, ilman Marianne-karkkeja ja apua Miion kanssa tästä souvista ei olisi tullut mitään.

Hui kauhia, nyt se talo on meidän ihan kokonaan. Kävimme siellä omilla avaimilla ja keskenämme. Meillä on aivan mahtava koti ja piha. Jos olisin ilkeä, niin lällättäisin. Tekee mieli julistaa kaikille.

Saimme kosketusta toisiinkin naapureihin. Kuusi- ja kolmevuotiaat lapset (joilla on hyvin tavalliset nimet) tulivat meidän pihalle leikkimään. Etenkin tämä kuusivuotias oli kovasti juttelutuulella ja selitti, että ne käy siellä aina kiipeilemässä ja että sillä on lähtenyt kolme tai neljä hammasta ja että ne on joka päivä käyneet vahtimassa, ettei niitä kiipeilypuita sahata. Sanoin, että se on oikein. Saimme selityksen myös aidassa oleviin kuivuneen veren punaisiin läntteihin – lapsoset ovat nakelleet niihin mätiä omenoita puustamme. Saapa nähdä, alkavatko nämä suloiset lapsukaiset jossain vaiheessa ärsyttää.

Tuntuu ihan pöljältä, kun liikuteltiin niin suuria summia rahaa, eikä sitä kuitenkaan näkynyt missään. Kävimme kolmessa paikassa allekirjoittamassa papereita, that´s it. Välittäjän kanssa kahvilla ei tuntunut ollenkaan siltä, että omistaa jotakin. Vasta, kun sain avaimet käteeni (ensimmäisen konkreettisen asian), homman nimi iski tajuntaan.

Pihalla on ihan kivoja istutuksia penkissä ja aitan edessä, maksaruoho on söpöä ja se leviää joka paikkaan. Testasin myös sen puiden siimeksessä olevan riippumaton. Ai ai. Tekisi hirveästi mieli jo viedä noita pakattuja laatikoita paikan päälle ja purkaa, vaikka puolisko yrittää toppuutella. Tekisi mieli mennä sinne jo asumaan. Tämän kuvan otin tänään makuuhuoneen ikkunasta, siitä saa ehkä jotakin irti. Kännykkäkamerasuttua.

Niko testailee tuossa uusia remonttihaalareitaan ja turvakenkiään. Hauska katsoa, kun se on niin innoissaan. Mun oma wannabe-remonttireiska.

Ihana rentoutumishetki, poika on päiväunilla ja mulla on limsaa ja karkkia. Kunhan Niko tulee, niin mennään katsomaan lätkää. Nyt saan olla ihan itsekseen vähän aikaa.

Värjäsin toissapäivänä erään toisen pojan tukkaa ja nyt lattiamme on täynnä mustia länttejä, samoin tiskipöytä ja vessan lavuaari. Jos joku tietää, miten ne saa pois, niin kertokoon. Kyseessä on parketti. Vannoin, etten enää koskaan värjää mustapäätä, ainakaan meillä. Sitten kävin pitkästä aikaa vesijuoksemassa ja siellä oli mies, joka testautti vesijuoksukenkiä ynnä muuta sellaista.

Maalasin jotain. Ei tullut mitään. Tuhrua vain ja teennäistä, vaikka ajatus oli hyvä. Olen menettänyt vähäisetkin kykyni. Nyyh.

  0000       im lkm lip  0                    nnnnnnnn

Miiolla on viesti koko kansakunnalle: ”olen lukumäärä huuli 0, nnnnnoinnnn”.

Joo, on mulla tylsää. Pitäisi kehitellä itselle jotakin järkevää puuhaa. Olis mulla yksi idea, mutta ei ole matskuja ainakaan tänä päivänä. Olen jo tehnyt kaiken täällä kotonakin. Pitää lähteä ulos, vaikkapa haravoimaan uuden kodin pihaa. Se on ensi viikolla meidän ja siellä kasvaa ainakin narsisseja.

Fakta: en koskaan saa kirjoittaa blogia rauhassa. Lisäksi minua uhkaillaan. Muita asioita, jotka tällä hetkellä ärsyttävät: ihmiset, jotka rakentavat talonsa huonosti ja mauttomasti eivätkä osaa huolehtia raha-asioistaan, sivusta katsominen silloin, kun raadan sekä ällöttävät lempinimet muille naisille. No okei, yksi pikkujäpikkä vinkuu vieressä ja toinen sohvalla, joten mikäs tässä on ollessa. En saisi kirjoittaa ärsyyntyneessä tilassa. Puuh ja anteeksi.

Meillä saattaa jo viikon päästä olla ihan oma koti. Unelma, pitkään haaveiltu, nopeasti toteutunut. Lisää aiheesta voitte lukea Nikon blogista (linkki oikealla), meillähän on identtiset ajatuskulut enkä jaksa kirjoittaa kopiota. Sieltä löytyy kaikki.

Selvisimme lauantaista, jopa hienosti ja stressittä. Siivousryhmä Keräsen Keijut teki tehopiipahduksen ja jälki oli hohdokasta. Ruoka oli syömäkelpoista ja appiukko huolehti seuranpidosta. Rahaakin tuli reilun kuntotarkastuksen verran, lisäksi söpöjä muumipyyhkeitä jokaiselle. Kukkia, kukkia, kukkia, kukkia, kukkia, täällä on ihana tuoksu.

Keksin bändille hyvän nimen: Erkki Pee ja Rivot kaktukset.

Näin viime yönä unta. Pelasin ystäväni Päivin kanssa jotakin sairasta peliä. Siinä oli mustia punasilmäisiä hahmoja, joiden katsetta piti välttää, koska ne aistivat erilaisia tunnetiloja ja voisivat imaista meiltä sielun silmien kautta, tehdä meistä kaltaisiaan. Oli melkoista hommaa väistellä ja katsella muualle, kun niitä tunki joka paikasta.

Pelissä pääsi eteenpäin, kun katkoi pihavaloista yksitellen ledejä pois. Kun kokeilin, voiko ottaa kaksi lediä kerralla, sain mojovan sähköiskun ja menetin niin paljon energiaa, etten olisi voinut pärjätä. Oli sama kuolla, hyytyä ja syntyä uudelleen voimat palautuneina.

Pelin järkyttävin osa oli se, kun piti sulkea kaikki tunteet pois ja tuhota jotakin itselleen todella rakasta. Siinä minulla sitten oli minikokoinen Miio ja minun piti paloitella hänet osa osalta. Kaikki tapahtui Fiskarsin saksilla. Muistan, että kauheinta oli leikata kaula katki. Ja maha ja jokainen sormi ja kaikki, sellaista sitkeää lurtsahdusta yäk hirveää. Ainoana lohtuna oli se, että uskoi Miion palaavan ennalleen, kun lopettaisimme pelin.

Saimme silmäyksen siitä, mitä edessäpäin olisi. Valtavasti kuoppia, joilla oli kasvot ja ne kuiskailivat ”die” äänen koko kirjolla. Päätimme, ettemme jaksa pelata peliä loppuun ja tavallaan heräsimme unesta. Miio kasvoi vähitellen itsensä kokoiseksi ja terveeksi, tosin minulla oli pitkään pieniä palasia kädessäni.

En tiedä, mistä nämä tulevat. Monet ihmettelevät, miten muistan uniani niin yksityiskohtaisesti jälkeenpäin. En kaikkia, mutta jotkut piirtyvät todella tarkasti mieleen vielä kuukausien ja vuosien kuluttua. Yhtymäkohtaa todellisuuteen ei todellakaan aina löydy, edes suuntaa antavaa.

Oli viime yönä hyvääkin unta, joka sijoittui kirppikselle. Löysin punaisen pikku jakkaran/stereotason ja postilaatikon. Postilaatikko oli vihreä ja siinä oli sellaisia venäläisiä kukkia. Tosin myöhemmin siihen oli ilmestynyt Nalle Puh -kuvioita, joten Niko ei voinut sietää sitä. Ääh. Pitäisi varmaan taas tutkituttaa tätä päätä.

Käytiin eilen iltalenkillä merenrannassa. En ole tiennyt, että kalatkin kirmailevat kesälaitumilla. Hauska näky, kymmeniä pikkukaloja polskutteli ihan rannan tuntumassa tehden renkuloita veteen. Ehkä ne söivät jotain hyönteisiä tai sitten niillä oli muuten vaan hauska chillailuhetki. Jotkut innostuivat loikkaamaan niin korkealle, että koko otus siinä ilmassa vilahti. Hupaista. Vähän ajan päästä havaitsimme myös kaksi paria tukkasotkia. Kaunis ilta.

Raahessa on paljon viehättävää jo yhdellä kävelymatkalla. Ikivanha labyrinttikivijalka, vanhat puutalot, ikkunalaudat koirineen ja laivoineen, kivijalasta kasvava koivu, juorupeilit, museonranta Ruiskuhuoneineen, edestakaisin kulkeva ystävällinen ukkeli, pienet putiikit, Rytmikellari ja Pekkateatteri, ilmapallot koiran leikittäväksi, tuuli ja valo. Väliaikaisessa kotikaupungissani en kokenut mitään vastaavaa (paitsi hetkittäin), aitoa ja tuttua.

Keskiviikkona oli kuntotarkastus. Tarkastaja oli mukava, se osasi selittää idiootillekin. Naapurit tulivat tuijottelemaan ja esittäytymään, mielenkiintoista. Ilmeni joitakin juttuja, joiden vuoksi talo pitää saada halvemmalla, eli remppaa on edessä. Tahdomme sen silti.