Milka ihmemaassa

On se vaan eri juttu leipoa piirakkaa oman puun omenoista!

Aviomiehelleni Nikolle.

Olet tärkein ihmiseni. Minun pitäisi varmasti kertoa se sinulle useammin. Paljon on tällä vaimolla parantamisen varaa, mutta se tahtoo arkena unohtua. Nyt on juhlan paikka. Ongelmista huolimatta olemme selviytyneet tähän asti ja vieläpä hyvin. Kuten jonakin vuosipäivänä arvuuttelin, että mikä se on, kun vain kasvaa ja syvenee, niin tämä se on edelleen. Rakkaus. Koko ajan ymmärtää toista paremmin, tietää toisen ajatukset ennen kuin niitä sanotaan ääneen. Ei halua salata mitään. Haluaa ja uskaltaa kertoa omista tuntemuksistaan pelkäämättä reaktiota. Yhteisiä iloja, yhteisiä lapsia, yhteisiä liikuttumisen hetkiä. Tukemista ja halua tehdä toiselle hyvää. Tätä kaikkea on vaikea pukea sanoiksi ja jotakin unohtui tälläkin kertaa varmasti.

Voimme tietenkin yhä edistyä joissakin asioissa. Naljailtua tulee aivan turhaan ja hellyyttä voisi aina osoittaa enemmän. Sellaista perustoisenhuomioimista ja oikeasti tärkeisiin asioihin keskittymistä, tiedäthän. Kokonaisuutena olemme kuitenkin erittäin yhteensopiva pariskunta ja perhe, säilytetään tämä tilanne.

Tänään meillä tulee täyteen viisi naimisissaolovuotta, polkumme on vasta alussa. Olet suunnattoman rakas ja haluan kulkea onnellisena kanssasi ikuisesti.

…

Olet nyt työmatkalla, mutta viestini (kenties korni ja lässynlässy, mutta täyttä totta ja sydämestä pujoteltu) tavoittaa sinut kyllä. Minulla on ihan kamala ikävä, tulisit viekkuun jo.

Uhkaa tulla syksy minunkin mieleen taas. Lempparivuodenaika, mutta ihan älyttömän haikea. Tänäänkin oli kamalan kurja ilma ja pää oli täynnä synkkiä ajatuksia. Eikä oikein jaksa välittää. Nyt tarvitsisin sitä suklaata, vaikka eihän sekään murhetta poistaisi. Hiuksetkin värjäsin itseäni piristääkseni, muttei siitäkään tahtonut tulla mitään. Nyt olen Peppi.

Olen järjestellyt valokuvia tietokoneella, niitä on paljon. Mitään muuta en nyt järjestele. Koti olisi täysi kaaos, jos Nikokin jättäisi tavarat rempalleen (kuten normaalisti, kjäh kjäh). Se on kuulemma hommannut minulle tänään hääpäivälahjan. Minä en osannut pitää omaani salassa taaskaan.

Näyttää siltä, että käy hankalaksi saada lastenvahti 29. päivälle Putron keikkaa varten. Olen melkein jo luovuttanut. Lähipiirini ei ole kovin suuri, inhottavaa, kun pitää aina samoilta ihmisiltä ruikuttaa. Mutta voin minä tuon toisen puoliskon päästää yksin tai kaverin kanssa, noin lisäksi siihen hääpäivälahjaan. Ja yritän olla olematta katkera paska akka. Elättelen vielä toiveita sen Anathema-tunnelmoinnin kanssa.

Äiti on ollut nyt huonossa kunnossa, lääkitys tekee pahoinvointiseksi, ruokahaluttomaksi ja väsyneeksi. Huoh. Hirteen tuollaiset sairaudet!

Tein tässä taannoin ystävän lapsoselle oheisen kortin, tai siinä näkyy kyllä meidän kaikkien kädenjälki, ehe ehe.

 

Puussamme kasvaa suloisia kirsikoita, viinimarjojakin saa jonkin verran, omenat ovat edelleenkin liian happamia syötäväksi. Äh, ihan kakka mieli, edes marjuskat eivät piristä. Minjuska ja Miio-poika sentään. En varmaan jaksa vähään aikaan raapustella, synkistelen synkistelen. Ja odotan kauhulla syyskuuta.

Aloitimme ihan hullun kuukauden. Ei saa syödä herkkuja! Tai siis onhan ruokakin herkkua, mutta se jää ainoaksi. Eli ei limsaa, karkkia, sipsiä, jäätelöä, keksiä, pullaa eikä muita niiden kaltaisia. Tiina-Elinassa saa jälkkärin ottaa, kun se lounaaseen kuuluu. Kahdeksan jälkeen ei ole jääkaapille mitään asiaa. Huhhuh! Kaksi päivää ainakin on tuntunut jo sillä tavalla, että ei voi Miion jämiä napostella. Olen myös ollut melkoisen kiukkuinen, mihin on kyllä ollut muitakin syitä. Mitenhän tästä selviää? Luulen, että suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kyläpaikoissa tarjottavat herkut. Nyt jos ei paino tipu niin on se kumma. Syyskuussa aloitan uudestaan vesijuoksun, jos siitäkin saisi vähän puhtia.

Jos elokuu onkin vähän ankea (lukuun ottamatta Samuli Putron keikkaa, jonne toivon pääseväni), niin syyskuussa on jo odotettavaa. Pääsen kuuntelemaan Anathemaa livenä parhaan ystävän kanssa, voiko suloisempaa olla! Minikiertue pistäytyy myös Oulun Teatrialla (14. päivä). Pieni mutta on vielä matkassa, lastenvahti. Niko on juuri silloin Joensuussa, ja äidin tilanne nyt on mikä on. Siis onhan hän ihailtavan reipas ja jaksaa kaikenlaista, mutta tietää itsekin, että kohtauksia voi tulla. Jospa likka löytyisi vaikka Oulun päästä, vink vink. Niin ja tietenkin meidän nöpöläisten 5-vuotishääpäiväkin osuu syyskuulle, tosin Niko on varsinaisena päivänä Rovaniemellä. Mistä tulikin mieleeni, tulkaapa luokseni aikoina 2.–4.9., 7.–8.9., 15.+18.9. ja/tai 21.–23.9., koska silloin olen yksinäinen. Tulkaa tulkaa, ettei syyskuunikin lopulta ole ankea, nyyh.

Mitäs vielä, kun paljon aina sanomatta jää. Pihahommia on tullut tehtyä oikeinkin reippaasti, nyt näyttää taas kivalta. Olen taas opiskelija (vaikken juuri mitään ehtisi opiskellakaan), kortti pitäisi tilata. Äiti aloittaa pian kotona syötävän kemoterapiakuurin, eli ei enää varsinaisesti Oulussa ramppausta vähään aikaan näillä näkymin (mikä virke). Minulta irtoaa paljon hiuksia silkasta myötätunnosta. Haluaisin nähdä raskaana olevan ystäväni ennen kuin hän jakautuu. Haluaisin kauniin punaisen puuhyllykön seinälle muumimukeja varten!

Kommentoikaapa ihmiset, jotta tiedän, ketkä tätä nykyään lukee (kerj kerj). Paljastakaa itsenne, ruojat!

Leikkasimme tänään Miion hiukset pois, seitsemän milliä jäi. Nyt se näyttää ihan syöpälapselta. Onneksi tukka kasvaa pian takaisin. Pistin kuitenkin tupsun talteen, koska paluuta entiseen ei ole.

Vihaan nokkosia! Alipukeutuneena menin niitä repimään. Hanskat oli, mutta paljaat sääret ja käsivarret saivat aimo iskuja. Myös kaula ja kasvot saivat osansa, kun metriset nokkoset läiskähtivät varoittamatta päin yhtä noukkiessa. Yksi hyvä puoli niissä on, lähtevät helposti juurineen irti (toista se on ruttojuuren kanssa). Niin, ja lapsuuden nokkosletut. Pitäisi hakutulosten perusteella kalkita maa. Pitäisihän sitä kaikenlaista.

Voi itku, netistä soi Leevi, alkaa melkein joka kerta itkettää. Monet asiat itkettävät nykyään. Onneksi myös naurattavat! Kävimme tarkkailemassa Posliinikoirat-näytelmää, siellä yleisö nauroi traagisille ihmiskohtaloille, kuten teatterissa aina.

Ensi viikolla soi jazz.

Ystävälläni on tapana laittaa tekemistään korteista kuvia blogiin. Itse en ole aiemmin hoksannut moista, mutta laitanpa huvikseen pari tämän kevään valmistumisista onnittelevaa korttia. Itse tehdyt kortit ovat aina kaikista mukavimpia, vaikkeivät ne kovin kummoisia olisikaan.

Intouduin Pävetsyn kanssa värkkäämään lapsille majan. Tässäpä iloksenne joitakin kuvia prosessista ja valmiista majasta!

Oi kiva, nyt on saatu piha laitettua. Ainakin tämän kesän tarpeiksi. Ja pikkuveli kävi hoitelemassa pari rästissä ollutta sähköhommaa. Tällainen on herkkua. Päivin kanssa voisin ottaa urakaksi maalata tuon yläkerran raitaseinän, jos se vaan suostuu, kun tulee meille keskiviikkona. Olen kuulemma ihan kyltymätön näissä kotihommissa. Jakelen tehtäviä loputtomiin ja patistelen.

Tuli varastoa siivotessa kaiveltua myös jonkun vuoden takaista piirustus- ja runolaatikkoa sekä paria psykologiantehtävää. Melkoista angstia! Kiva kun huomaa, että on kasvanut edes vähäsen ja tullut tyytyväisemmäksi. Mutta pakko ne vaikeat ajat oli silloin purkaa. Olisi kiva saada aikaan jotakin uutta! Mistä tuli mieleen, että yritän vielä käydä sen sosionomikoulun loppuun. Jos käy ihan ylivoimaiseksi, lopetan. Voihan sitä opiskella kuva-artesaaniksi sitten lisäksi.

Välillä on rankkaa, sen huomaa varsinkin silloin, kun toinen on vähintään kaksi yötä pois. Yksi yö menettelee vielä jotenkuten. Milloinkahan sitä pääsisi vapaalle? Äidillekään ei enää viitsi lapsia antaa ihan yhtä mutkattomasti kuin aikaisemmin. Vaikka en tiedä, onko se aiheellista. Olisipa jo rantajatsiaika, se kun on suullisesti sovittu vanhempien rilluttelua varten. Ja Samulin keikka!

Nikolla alkaa kohta loma, mutta vietämme sen varmaankin enimmäkseen kotosalla. Ei ole oikein saumaa lähteä reissuun. Tulkaa meille! Ettei nahistuta. Pitäkää ihmiset yhteyttä, täältä kun ei saa kuin pintapuolisen kuvan kuulumisista. Sellaisen, mitä kehtaa kirjoittaa.

Mistähän aloittaisin, on tapahtunut kovin paljon.

Tyttö on ihana. Minusta on hauskaa, että Miio on syntynyt 10. päivä, kuten minä, ja Minja on syntynyt 28. päivä, kuten Niko. Ei kai sillä mitään merkitystä ole, mutta se on jotenkin niin täydellisen oloista. Miiokin on ollut tosi ihana. Ihanat lapset! Minun lapseni ovat kaikista parhaat. Ja kaikki on mennyt niin hyvin.

Synnytin muuten jakkaralla. Se oli hauskaa. Sain nojata takana istuvaan mieheeni ja sänkykin oli vieressä, siitä sai pitää kiinni ja huutaa. Tyttö oli ja on ihanan pyöreä, syntyessään painoi 4,195 kiloa. Siinä oli puskemista, sattui hurjasti, mutta palkinto korvasi kaiken. Kätilölle kiitokset, kun osasi ehdotella! Huonekaverikin oli mukava. Kiva kokemus kivusta huolimatta. Sain puudutuksen, mutta se kesti vain kaksi tuntia, sen jälkeen piti oksentaa ja kärvistellä tunti jumppapallon päällä. Kaksi tuntia oli kuin taivaassa. Lisäksi tämän toisen lapsen jälkeen toipuminen oli nopeampi.

Äiti käy läpi säde- ja kemohoitoja. Nyt on ohi melkein kaksi viikkoa kuudesta, sen jälkeen on vähän taukoa. Hoitosuunnitelma on ensi vuoden puolelle asti. Hyvin äiti jaksaa hoitoja. Kyseessä on glioblastooma, katsoo Wikipediasta, ken tahtoo. Onhan tässä pitänyt aika paljon miettiä ja kasvaa. Onneksi on lapset, ne pitävät tolpillaan ja piristävät.

Olen saanut tehtyä pihahommia, kun appivanhemmat ja sisarensa kävivät vähän potkimassa alkuun. Käy kyllä terapiasta – eilen siivosin aitan ja tuli tosi hyvä mieli. Siellä voisi viettää kesäöitä, kun saisi jostakin ylimääräisen sängynrähjän. Hommaa on vielä paljon, olisi kiva pitää talkoot ja grillata. Orvokkeja laatikoihin! Niitä sulokkeja pitää saada.

Alamme pikkuhiljaa toipua raivokkaasta mahataudista.

Mietintämyssyssä on ollut myös alanvaihto. En jaksaisi käydä koulua loppuun Oulussa asti, en jaksaisi tehdä opinnäytetyötä, en jaksaisi itse etsiä Raahesta harjoittelupaikkoja, en jaksaisi tehdä sosiaalialan töitä. Paitsi päiväkodissa, mihin ehkä pääsisin hommiin ilman sosiaalialan koulutustakin. Laiskuutta? Taidan hakea amikseen, pääsisin helpommalla. Sosiaaliala ei tunnu enää omalta, vaikka pärjäisin kyllä sielläkin. Lybeckerille kuva-artesaaniksi. Saisin tehdä sitä, mistä oikeasti tykkään. Vaikka eihän sillä tienaa, ja pitäisi kestää niitä ihania teini-ikäisiä tositaiteilijoita. Vielä on aikaa harkita, mutta alkaa vahvasti kallistua kotipaikkakunnan puolella opiskeluun. Vaihtoehtoja ei sitten ole kovin montaa. Rakennusalalle?

Mitäs vielä. Saunominen on kivaa.